Elämää

Mun tarina

Tervetuloa Pienistä Puroista blogiin! Upeaa että olet löytänyt tiesi tänne. Aivan ensimmäiseksi haluan kertoa miten olen itse päätynyt tähän, kirjoittamaan hyvinvoinnin merkityksestä kestävän elämän tavoittelussa. Tässä on tarinani läpi teini- ja opiskeluvuosien sekä sarjayrittäjyyden tähän hetkeen – kun kasaan elämääni uudelleen burn-outin jälkeen ja kirjoitan siitä teille.

Mistä kaikki alkoi?

Lukioikäisenä katsoin tv:stä dokumentin, joka kertoi Kiinan jätekaupungeista, minne länsimaista kuljetetaan elektroniikkaromua ”kierrätettäväksi”. Näkymät olivat järkyttäviä, valtavia vuoria myrkyllistä elektroniikkajätettä silmänkantamattomiin, violetteja myrkkyjärviä, syöpäkasvaimia ja sairaita ihmisiä… Ensimmäistä kertaa näin mitä raaimmillaan nykyiset elintottumuksemme maailmassa aiheuttavat. Olin järkyttynyt. Se oli todellinen shokkiherätys. Olin aivan varma, että jos maailmassa on jo olemassa tuollaisia paikkoja, maailmanloppu on ihan kulman takana. Seuraavat pari viikkoa valvoin yöt itkiessä ja maailmanloppua odottaessa. Kuitenkin huomasin ajan kuluvan ja ettei maailmanloppu tullutkaan. Päätin että aion tehdä kaikken voitavani maailman pelastamiseksi. Hain lukion jälkeen opiskelemaan ympäristöteknologiaa.

Lapsena ja nuorena olin todella hiljainen, minulla oli todella huono itsetunto ja näin itseni huonompana kuin muut. Näin miten luokkamme ujoa poikaa kiusattiin ja muistan miten ajattelin, etten ikinä aio näyttää omaa heikkouttani ja joutua samaan tilanteeseen. Siitä eteenpäin aloin tietämättäni suorittaa elämää, aloin rakentaa roolia, joka suojaisi minua maailmalta. Tähän rooliin kuului kaiken muun ohella se, etten saanut tehdä virheitä, sillä silloin kiusaajat iskisivät myös mun kimppuun ja se olisi mun loppu. Harkitsin jokaista sanomistani todella tarkkaan, yleensä niin tarkkaan, etten juuri koskaan saanut sanotuksi mitään. En suostunut kokeilemaan uusia asioita – en ottanut riskiä, että tapahtuisi jotain noloa, jotain mitä en pystyisi hallitsemaan. Jos joskus mokasin, olin aivan paniikissa ja vannoin ettei niin saisi käydä enää koskaan.

Pikkuhiljaa roolieni monimukaisuus ja suojakuorieni paksuus alkoi ottamaan fyysisen muodon, aivan kuin tiukka suojakuori kirjaimellisesti puristaisi joka puolelta kehoa. Päätäni ja kehoani särki, ajatukseni oli sumun peitossa ja olisin voinut nukkua kellon ympäri joka päivä. Tämä olo kävi pahemmaksi vuosi vuodelta aina vuoteen 2012 saakka, jolloin kehoni romahti ensimmäisen kerran.

Selittämättömät kiputilat

Olin kirjoittanut ylioppilaaksi edellisenä keväänä, mutta päätin opiskella vielä pitkän fysiikan valmistumisen jälkeen ja korottaa muita arvosanoja. Vuonna 2012 kirjoitin nuo viimeiset kirjoitukset, jonka jälkeen menin kesäksi kesätöihin tuttuun paikkaan puistotyöntekijäksi. Työ oli usein todella fyysistä, mutta se oli vain hyvä, sillä tavoitteeni oli päästä ”kesäkuntoon”! Työpäivien jälkeen menin vielä salille lähes joka päivä. Salilla käymistä ei motivoinut terveempi keho vaan muiden hyväksyntä, jota olin elämäni jahdannut. Pohjalla painoi stressi kevään kirjoituksista ja vuosia jatkuneet kiputilat kehossa. Mun kroppa painoi jarrut pohjaan. Mun terveyden viimeisetkin rippeet romahti. Aina kun menin salille, kesken treenin alkoi heikotus ja keho täristä niin paljon, että välillä kotimatkalla pelotti että ajan autolla ojaan. Tämä heikotus, tärinä ja paha olo saattoi jatkua päiviä. Se alkoi laueta yhä helpommin, välillä koiran kanssa rauhallisella kävelyllä tai venytellessä. Liikunta ja hyvä kunto oli pitkään tiivis osa mun identiteettiä ja nyt jouduin luopumaan niistä kokonaan. 

Uusi alku opiskelijana

Samana vuonna 2012 aloitin myös ympäristötekniikan opinnot uudessa kaupungissa. Olin todella innoissani siitä, että kukaan ei tuntenut minua siellä ja voisin aloittaa elämäni täysin alusta! Olin myös innoissani siitä, että vihdoin pääsisin tekemään jotain merkittävää ympäristön eteen. Nopeasti kuitenkin kävi ilmi, että koulussa opetettiin miten olemassa olevia kankeita rakenteita ylläpidetään, miten esimerkiksi ylläpidetään kaatopaikkaa tai jätevedenpuhdistamoa, eikä sitä miten olemassa olevia rakenteita voisi kehittää tai miten asioita voisi tehdä paremmin. Innostus muuttui turhautumiseksi, enkä kokenut että tämä tie johtaisi parempaan maailmaan, sellaiseen maailmaan jossa haluaisin elää. Olin kuitenkin jo nopeasti päässyt mukaan opiskelijayhdistyksen toimintaan ja odotin innoissani vaihto-opiskeluun pääsyä, joten päätin kuitenkin jäädä – ja se kannatti, sillä vaihtarivuosi Barcelonassa muutti kaiken. 

Barcelonaan lähtiessä suurin tavoitteeni vaihdolle oli se, etten tule sieltä samana ihmisenä takaisin. Kelataan vähän taaksepäin. Kehoni oli pistänyt stopin kaikelle liikunnalle ja opiskelujen alkuvaiheessa vuosia kestäneet kehon kiputilat voimistuivat välillä sietämättömiksi. Olen näin jälkikäteen ihmeissäni miten on ollut mahdollista että olen pystynyt piilottamaan pahoinvointini lähes kaikilta ihmisiltä noina aikoina. Olen joutunut jopa nukkumaan öitä lattialla, koska koulusta kotiin palattuani olen yksinkertaisesti romahtanut lattialle enkä ole päässyt kiipeämään sänkyyn asti.

En vielä silloin tiennyt, että kaikki tämä on kehon viisautta ja heijastusta sisäiselle maailmalleni. Silloin ajattelin, että jokin on pahasti pielessä ja kävin useiden lääkärien, fysioterapeuttien ja muiden ammattilaisten vastaanotoilla. Kaikki pystyivät näkemään, että en ole kunnossa, mutta kukaan ei löytänyt oireille mitään syytä. Puhuttiin fibromyalgiasta, hermoratojen pinteestä, kilpirauhasen vajaa- ja liikatoiminnasta, kroonisesta väsymysoireyhtymästä, leikkauksista, masennuksesta… Lopulta olin niin väsynyt ja turhautunut loputtomaan uusien vastaanottojen, toiveikkuuden ja lopulta pettymyksen kierteisiin, että toivoin, että saisin minkä tahansa diagnoosin, vaikka vakavankin, kunhan tietäisin vain mikä minua vaivaa! Lopulta kuitenkin lakkasin jahtaamasta diagnoosia, sillä ymmärsin, ettei se toisi mukanaan kestäviä ratkaisuja.

Vilahduksia uudesta maailmasta

Vuonna 2014 tapailin miestä, joka esitteli minulle maailman, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään ennen sitä. Seisoin vanhan maalaistalon pihalla ja ympärillä käveli ihmisiä paljain jaloin ja heistä huokui jotain sellaista mikä oli todella kiehtovaa. Ihan kuin nämä ihmiset olisivat puhuneet jotain vierasta kieltä, he puhuivat universumista, energiasta ja chakroista ja muista käsittämättömistä konsepteista. Heissä oli sellaista iloa ja leikkisyyttä, mitä en ollut aikuisissa ihmisissä ennen nähnyt. Meidän kahden tiet kuitenkin erosivat ja lähdin pian sen jälkeen kohti Barcelonaa. Vannoin itselleni, että aion löytää noita ihmisiä sieltä ja ottaa selvää mistä he oikein puhuivat. Vannoin, että en ole tulossa sieltä samana ihmisenä takaisin.

Universumi otti toiveeni vakavasti ja laskeuduin vaihtari-vuoteni ensimmäisestä päivästä lähtien asumaan ihmisten keskelle, ketkä opettivat mulle enemmän tästä uudesta maailmasta, mistä uskalsin edes haaveilla. Tästä alkoi prosessi, joka oli kuin suuri mielen ja tunteiden vuoristorata. Vanhojen mielen rakenteiden kyseenalaistaminen ja niiden romahtaminen oli välillä tosi raskasta. Aloin kuitenkin pikkuhiljaa uskomaan itseeni ja siihen, että voisin ottaa ohjat omiin käsiini oman elämäni kulusta. Pikku hiljaa aloin tutustua myös ajatukseen yrittäjyydestä ja kaikista mahdollisuuksista, joita se voisi tarjota. Tiesin, että voisin osallistua Nuori Yrittäjyys kurssille takaisin Suomeen palattuani ja aloin suunnitella millaisen yrityksen voisin perustaa kurssin aikana. Mulla oli suuria suunnitelmia Zero Waste myymälän perustamisesta, samanhenkisten ihmisten tuomisesta yhteen ja kestävän elämän kulttuurin tuomisesta Suomeen. (mitä opin terveyden saralla??)

Kuva: Roni Lipponen

Matka yrittäjänä alkaa

Vuonna 2016 koulun yrittäjyyskurssilla syntyi Puro Workshops NY, joka järjesti luonnonkosmetiikka- ja saippuantekokursseja. Opetin ihmisiä tekemään omia luonnonkosmetiikkatuotteita Zero Waste hengessä. Tästä alkoi mun tieni yrittäjänä. Ajattelin että vihdoinkin pääsen tekemään jotain merkityksellistä paremman maailman eteen.

Seuraavana kesänä päädyin villien sattumien kautta perustamaan kesäksi jäätelökioskin/kahvilan ja onnistuin saamaan hommasta jopa kelvollista palkkaa. Tästä innostuneena ajattelin, että voisin edistää kestävää elämää kahvilan muodossa ja muutaman kuukauden kuluttua oma vegaaninen kahvila oli pystyssä!

Kahvilamaailma oli kova koulu. En ole eläessäni tehnyt niin paljon töitä. Uhrasin koko elämän kahvilalle, yöunia myöten. Mulla ei ole ollut koskaan niin isoja ja mustia silmäpusseja kuin silloin. Monena aamuna katsoin itseäni peiliin ja ajattelin, että tässä ei ole mitään järkeä – tää ei ole tervettä. On aika paradoksaalista pyörittää ”hyvän olon kahvilaa”, kun omasta terveydestä ei ole edes rippeitä järjellä. Silloin opin myös vaikeimman kautta sen, miten oma pahoinvointi heijastuu takaisin kaikessa. Kaikki tuntui kaatuvan päälle koko ajan. Tajusin myös lopulta, että en ole oikeastaan missään vaiheessa edes halunnut perustaa kahvilaa – se vain jotenkin tipahti mun syliin ja otin sen innosta hihkuen vastaan!

Lopulta laitoin kahvilan pakettiin ja laskin sen tappioita. En kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoin suurien suunnitelmieni tavoittelua. Haaveilin omasta Zero Waste myymälästä, mutta Suomessa ei silloin vuonna 2018 ollut juurikaan tuotteita, joita olisin halunnut tulevaisuuden myymälässä myydä, joten päätin lähteä valmistamaan omaa tuotesarjaa. Vain kolme kuukautta kahvilan sulkemisen jälkeen mulla oli oma tuotesarja Puro Essentials myynnissä ensimmäisissä myyjäisissä!! Näin jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, miten olen kolmessa kuukaudessa tehnyt tuotekehityksen, hankkinut luvat tuotteille, teettänyt etiketit suunnittelua ja toteutusta myöten, hankkinut kaikki tarvittavat raaka-aineet, koneet ja tarvikkeet, tehnyt itse tuotteet, tehnyt itse nettisivut, sometilit ja aloittanut jonkinlaista markkinointia. Puro Essentials kuitenkin meni yhtä nopeasti kuin tulikin. Muutama kuukausi myöhemmin mulla loppui starttiraha ja tulin tienhaaraan. Yritys ei vielä silloin tuottanut tarpeeksi, että olisin pärjännyt sen tuomilla tuloilla. Jatkanko siis tuotesarjan kehittämistä osa-aikaisesti työn ohessa vai lopetanko koko homman. 

Kuva: Ottilia Orenius

Burn-out ja pysähtymään opettelu

Kun vihdoin pysähdyin ja kuulostelin miltä musta tuntuu, tajusin olevani todella loppu. Olin kieltäytynyt kohtaamasta todellisuutta jo pitkään ja nyt se lopulta paljastui – ja voimalla. Mä olin todella lopussa. En pystynyt enää jatkamaan, en pystynyt enää peittämään väsymystäni, en pystynyt enää valehtelemaan itselleni. Päätin lopettaa tuotesarjan… mutta en osannut vielä pysähtyä. En yksinkertaisesti tiennyt miten se tehdään. Menin töihin. Helppo homma, ajattelin, mun ei tarvitse olla mistään vastuussa, mulla on työt ja vapaa-aika, eikä edes täysiä työviikkoja. Mä luulin että se oli pysähtymistä. Mutta olin väärässä.

Se työ vei mut henkisesti niin äärirajoille, että jossain vaiheessa luulin tulevani hulluksi. Pohjalla oli toki uupumus kaikesta menneestä puskemisesta, mitä nyt kutsun burn-outiksi, sekä mukana kulkevat huono itsetunto ja terveysongelmat, mutta päädyin lopulta paikkaan, mikä vei mut niin ahtaalle, että mulla ei ollut enää vaihtoehtoja. Hakeuduin vihdoin terapiaan, irtisanouduin ja pysähdyin. Pysähdyin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!

Laskeutuminen mielestä kehoon

Olen ollut fyysisesti pysähdyksissä reilun puolisen vuotta, mutta nyt parin viimeisen kuukauden aikana vihdoin mieli on alkanut myös löytää pysähtyneisyyyden tilaan. Se koitti kuukausia nostattaa paniikkia siitä, että mun pitäisi olla tekemässä jotain! Se koitti rakennella kaikenlaisia suunnitelmia mihin mun pitäisi lähteä heti huomenna, tai oikeastaan jo nyt samantien! Olen kuitenkin alkanut oppia, että tuo kiirettä ja paniikkia lietsova osa minussa, ei tule johdattamaan mua sellaiseen maailmaan ja elämään mitä haluan elää. Sitä seuraamalla en löydä kaikkea sitä voimaa ja potentiaalia, mitä mun sisimmästä löytyy eikä se tiedä mielenrauhasta tai itsensä kunnioittamisesta mitään.

Vihdoin olen alkanut kuunnella kehoani kaiken sen mielen mekastuksen takana ja ymmärrän nyt niin paljon paremmin, miksi se on pistänyt vuosien varrella niin paljon kapuloita rattaisiin. Nyt voin olla vain kiitollinen, ettei se ole koskaan antanut periksi vaan se on sinnikkäästi koittanut saada mut pysähtymään. Se on kaikki nämä vuodet ensin hiljaa kuiskaamalla, sitten yhä kovemmin ottein, kertonut että tekoni ja ajatukseni eivät ole linjassa korkeampien tavoitteideni kanssa. Se on vain koittanut saada mut näkemään, että olen menossa aivan väärään suuntaan! Tulen varmasti kirjoittamaan tästä aiheesta vielä myöhemmin.

Kuva: Ottilia Orenius

Mitä olen tästä kaikesta oppinut?

Nyt kun olen istunut tarpeeksi kauan paikallani, kuunnellut kehoani ja sisintäni, olen alkanut nähdä tässä hullussa tarinassani järkeä. Se on korostettu kuvaus mielen hulluudesta, siitä miten luulemme tehokkuuden ja tekemisen määrittävän meitä, siitä miten hyvät aikomukset voi muuttua myrkyllisiksi, siitä miten ajattelemme pelastavamme itsemme ja maailman tekemällä ”vielä vähän lisää” ja ”vielä vähän paremmin”. Se kertoo siitä, miten sokeasti näemme itsemme – koko tämän ajan soimasin itseäni siitä, etten tee tarpeeksi, etten ole tarpeeksi hyvä, etten ole tarpeeksi tehokas. Olen myös pystynyt huomaamaan miten lapsuudessa syntyneet uskomukset musta itsestäni ja elämästä ovat ohjanneet tietämättäni elämääni tähän päivään asti. Tämän myllyn läpikäyminen on antanut mulle jotain todella arvokasta. Pystyn ymmärtämään millaisten asioiden kanssa moni aktiivinen, vastuullinen ja kestävämmän elämän eteen töitä tekevä ihminen saattaa kamppailla. Pystyn vihdoin löytämään sanoja asioille, jotka ovat olleet vain raskas taakka harteilla, josta en saa mitään otetta. 

Mistä tulen tässä blogissa kertomaan?

Tämän tarina toimikoon niin sanotusti perustuksina tälle blogille – täältä olen tulossa ja nämä tapahtumat ovat syy tämän blogin olemassa ololle. Tulen siis kirjoittamaan täällä millaisiin sudenkuoppiin olen langennut yrittäjyyden polulla ja tavoitellessani kestävämpää elämää, sekä mitä olen matkan varrella oppinut. Puhun kehon kuuntelemisen tärkeydestä ja miksi olen kiitollinen omalle keholleni siitä, että se pisti mut lopulta polvilleni a.k.a täysin toimintakyvyttömäksi. Avaan ajatuksiani burn-outista, väsymyksestä ja millaisia keinoja olen löytänyt rakentaakseni kestävää hyvinvointia.

Vaikka ensin nämä aiheet saattavat tuntua melko irrallisilta, omassa elämässäni ne ovat tiiviisti yhteydessä: oma kokonaisvaltainen hyvinvointi mahdollistaa selkeän ajattelun ja oman sisäisen inspiraation heräämisen sekä antaa energian, jota näiden inspiroivien ajatusten seuraaminen ja toteuttaminen vaatii – liittyipä ne sitten omaan yritykseen tai arjen pieniin projekteihin. Luonnon kunnioittaminen ja yhteiselo luonnon kanssa nivoo kaiken vielä yhteen – ympäristön tila on aiheuttanut paljon huolta ja pelkoa, se on yksi suurimmista asioista minkä eteen haluan tehdä töitä elämässäni, mutta se on ollut myös yksi suurimmista opettajista ja parantajista matkallani. Toivon että voin tämän blogin kautta herättää ahaa-elämyksiä ja inspiraatiota, sekä tuomaan vertaistukea sinulle, joka teet tärkeää työtä yhteisen maailmamme eteen!

Tämä on Pienistä Puroista – sydämellisesti tervetuloa matkaan! Liity keskusteluun ja kerro mikä resonoi sinussa tai mitä ajatuksia heräsi, joko alla kommenttikentässä tai instagramissa @pienistapuroista. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *